Kolumni: Uusi kaupunkiaktivismi

Published in Aalto University Magazine # 5, 2012 

Juhlisitko silloin kanssani

Vanhan berliiniläisen sananlaskun mukaan ken tahtoo nähdä kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden, menee teknoklubille sunnuntai-iltapäivällä. Niistä kekseliäimmät ovat onnistuneet imemään sisäänsä koko elinpiirin kirjon. Viime vuosien legendaarisin kohde oli pari kesää sitten kuopattu Bar 25, joka alkoi jo muistuttaa täyshoitolaa. Kun on tanssinut päiväkausia, haluaa välillä myös saunoa, uida, katsoa elokuvia, nukkua, nauttia kynttiläillallisen, piipahtaa valokuva-automaatissa, sekä jutella ja pussailla.

Kaikki juhlat loppuvat aikanaan. Kun Mediaspree-kiinteistöprojekti ajoi alas joen rantaan kyhätyn minikokoisen utopiakylän, jakaantui kylän väki kahtia. Yksi puoli halusi jatkaa sirkusta vastarannan vanhassa saippuatehtaassa, jonne nousi pian uusi iättömien aikuisten leikkikenttä. Petturipuolisko astui kehityksen kelkkaan ja on nyt mukana suunnittelemassa vanhan baarin paikalle kulttuurikeskusta yhdessä – kohaus – kaupungin ja yksityisten edustajien kanssa.

Holzmarkt-keskukseen tulisi ainakin työpajatoimintaa, elokuvia ja teatteria, hyötypuutarha, minihotelli, klubi-iltoja ja ravintola. Kuulostaa jopa hieman… Bar 25:lta. Joskin ilman 72 tunnin konfettisadetta bassopaukkeessa. Vaikka klubikansaa suututtaa yhä, itse haluaisin uskoa että parhaimmillaan osa 25:n viehätyksestä voisi siirtyä nyt laajemmalle yleisölle osana kehittyvää, yhteisöllistä kaupunkikuvaa.

Berliini on vuosikymmenet joutunut etsimään tasapainoa kriisin ja mahdollisuuden välillä. Voimakas ruohonjuuri pitää jatkuvasti puoliaan, koska sen on aidosti taisteltava olemassaolostaan. Yhteisöllistä asumista kehitetään sen takia, että vuokrat ihan oikeasti nousevat, koska yhteistä julkista tilaa ihan oikeasti uhataan ja koska sosiaalinen eriarvoistuminen on ihan oikeasti arkipäivää. Kun ruohonjuuri alkaa huutaa, ylhäältä on pakko katsoa myös alaspäin.

Helsingissä tuntuu välillä siltä, että tiiviimpää elintilaa, kohtaamisia edistävää ja monia arvoja sallivaa kaupunkikuvaa kehittäviä ideoita tallotaan valtakunnan päälehtien kolumneissa asti. Ne leimataan keskiluokkaisuuteensa tylsistyneen, trendihakuisen ja etuoikeutetun pipopään uusimmaksi huviksi. Ehkä tunnetkin tuon parjatun h-alkuisen hahmon, sillä en aio sitä nimikettä tässä nyt ääneen lausua.

Ainakin itseni pohjoismainen sosiaalidemokratia on kasvattanut sangen passiiviseksi kansalaiseksi. On ruokaa ja koulua ja busseja ja kauppakeskuksia. Kun olen vihdoin löytänyt motivaatiota edes hipaista aikamme suuria haasteita ja samaan aikaan viettää laatuaikaa lähiympäristössäni, saan kuulla kuinka naurettava olenkaan viljellessäni iloisia kaupunkiporkkanoita graffitikoristellun merikontin kyljessä.

Roskaruokaillalliset, ravintolapäivät, sissiviljely, kimppatyöhuoneet, lounasdiskot, korttelijuhlat, aikapankit ja vaatelainaamot innostavat jo kasvavia massoja – ja jostain syystä suututtavat toisia. Pelottavaa on se, että ennen kuin olemme edes löytäneet miten kiinnostavat kokeilut voisivat skaalautua paremmin tarttumaan megatrendeihin kuten energiakriisi ja väestönmuutos, olemme jo pilanneet tunnelman ja passivoituneet uudestaan.

Kaupunkiaktivismin potentiaali on kuitenkin paljon suurempi – eikä yhtälöä Berliinissäkään olla ratkaistu. Vuoropuhelua kuitenkin käydään, koska sitä on pakko käydä. Siksi jokaisen kaupunkilaisaktivistin suuri vastuu onkin selittää itselleen ja muille miten ja miksi kyseinen toiminta – ihan oikeasti – voisi tarttua aikamme suurimpiin kysymyksiin. Sitten on jo aihetta juhlaan.

Näköislehti (sivu 41)